Minä lapsena -sarjassa tutut vihtiläiset kertovat lapsuudestaan.
"Minun tarinani alkoi Helsingissä Naistenklinikalla eräänä keväisenä perjantai-iltana kauan, kauan sitten. Isän hakiessa meitä kotiin, oli äiti vielä kääntynyt kohti sairaala-rakennusta ja vannonut ettei koskaan enää tule sinne takaisin. Sen verran vaikuttava kokemus oli ilmeisesti ollut.
Muutaman viikon mittaisen äitiysloman jälkeen äitini palasi jo mielellään takaisin töihinsä Katajanokalle. Mummilla oli kokemusta vauvojen hoidosta, niinpä maanantai-aamuna töihin mennessään äiti vei minut mummille hoitoon ja perjantaina kotimatkalla otti taas mukaansa kotiin Otalammelle. Varhaislapsuuteni vietin siis Mechelinin-kadulla Sibeliuspuiston laidalla, kunnes mummi muutti Tapiolaan. Siellä serkkujen kanssa sain tuta mitä oli olla poikajoukon nuorin ja vielä tyttö. Tarzan-leikeissäkin olin nöyryyttävästi aina vain apina tai Jane sukupuoleni vuoksi. Voi kuinka monet jätskitkin jouduin maksamaan hävittyäni juoksukilpailut. Vika kiskalla maksaa!
Kun opin toimimaan omillani, siirtyi hoitovastuu vaarille. Vaari ei niin ulkonäöstäni välittänyt. Sain pitää rakkaita, punaisia kumisaappaita vaikka joka päivä, paisteella ja sateella. Pitkä tukka auki liehuen kolusin kavereiden kanssa kaikki Otalammen ojanpientareet, metsiköt ja takapihat. Tunsin kaikki ja kaikki tunsivat minut – oli turvallista. Välillä käytiin vaarin kavereiden luona kahvilla. Silloin sain ymmärtämättäni ensi kosketuksen Vihdin historiaan. Uutelan Suoma ja Vikki, Salon Raaffa sekä Liljan Eeli ja Martti taisivat olla ekoja mentoreitani. Eelillä oli ihania pieniä posliinifiguureita senkin päällä, jonka reunalle mun silmät just ja just ylsi niitä katselemaan.
Kun mummi tuli kaupungista maalle vierailulle, mulle laitettiin siistit! letit, pikkukengät ja polvisukat. Niin tiukat letit, että silmätkin meni ihan vinoon. Naapurikaupan Topikin huomioi ne: "Jaa, mummi on tainnut tulla taas kylään maalle". Tyynellä ja Topilla oli Pekka-kissa, jonka päässä oli enemmän rupea ja repaletta kuin punaista karvaa. Pekan lisäksi toisessa naapurikaupassa Vapulla oli Pimu; vanha, vihainen villakoira. Omien lemmikkien lisäksi ne olivat mun rakkaita karvakavereita.
Lapsuudessa imin itseeni isovanhempien elämänviisautta. Olin loputtoman tiedonhaluinen ja kiinnostunut oppimaan kaiken, heti! Esimerkiksi miten kirjosiepon kanssa keskustellaan viheltämällä tai että pihlajan silmut maistuvat karvasmantelille.
Kun koulu alkoi, minulle avautui koko tiedon loputon ihmemaailma. Opiskelu oli lapsena ja on edelleen kivaa. Nykyisin tosin usein huomaan kuinka vähän mitään mistään tiedän!"